Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Blogi

Epäaktiivista ja satunnaista ajatusten kasaamista, purkamista ja pyörittelyä. 

 1  2  3  4  >
Häkkilintu
12.09.2017 19:13 | Pammee

Mitä jos, maalaan itse häkin ympärilleni? Kalteri kerrallaan suljen maailman ulkopuolelle.

Väistän katseet. Vaikenen. Hymyilen läpi kyynelten ja kerron, että elämä on ihan hyvää.

Mitä jos, kaikki on itsepetosta?

Jos olen mitä ajattelen olevani. Jos etsin turvaa tai pakenen sitä. 

Olen pelottavan tietoinen tilanteesta ja omista ajatuksistani.
Omista piinaavista ajatuksistani.

 

Minulla on vihdoinkin ihminen, jolle enemmän kuin mitään muuta tahtoisin uskaltaa kertoa todelliset ajatukseni ja tunteeni. Mutta olen vältellyt kipuja jo niin kauan, etten tiedä enää miten niitä kohdata. 


 - Pammee | Kommentoi



I, II, III
24.08.2017 14:36 | Pammee

I

Pyykkikone lopettaa laulunsa. Käteni tuoksuvat tiskiaineelta.
Istahdan koneelle, jotta kirjoittaisin pitkästä aikaa jotain tarinan tapaista,
mutta kirjoittamisesta ei sitten kuitenkaan tule mitään. 
Argh...

 

II

Kirjoittamisongelman lisäksi ja osaksi en meinaa jaksaa keskittyä mihinkään kovin pitkäksi toviksi. Haluaisin mennä sinne ja tuonne, mutten kuitenkaan jaksa. Eilen sentään sain käytyä kirpparilla. Ajoin miehen autoa ja se oli lähinnä kamalaa, mutta selvisin hengissä (ja autokin selvisi hengissä). Ostin kirpparilta pienen, vaaleansinisen mariskoolin, koska olen kyseistä koriste-esinettä jo kauan halunnut. Jos vielä järjestelisi olohuoneenpöydän, niin mariskooli voisi päästä oikeuksiinsa eikä hukkuisi romuihin.

 

III

Olen iki-ihastunut bujoiluun! Ostin maanantaina Vallilan vihon, joka ei ole paras mahdollinen, mutta kumminkin asiansa ajava, bullet journal. Lyhyesti selitettynä bullet journal, eli bujo, on tee-se-itse-kalenteri, jonka täyttö perustuu listaamiseen ja siirtymiseen isommista kokonaisuuksista pienempiin. En ole kovin taitava piirtämään, joten bujoni pysyy melko minimalistisena. 

Toivoisin, että bujo ratkaisee ongelman numerot yksi ja kaksi: voisin suunnitella sinne tarinan hahmoineen ja juonineen, ja lisäksi pysyisin paremmin kärryillä siitä missä mennään. Toisaalta koitan malttaa mieltäni bujon täyttämisen kanssa, jotten heti kyllästyisi siihen. Tällä hetkellä tosin vaikuttaa siltä, ettei paluuta tavallisiin kalentereihin enää ole :D


 - Pammee | Kommentoi



Viha
12.08.2017 15:55 | Pammee

Ajattelen yksinkertaisesti liikaa. Pohdin, analysoin ja mietin läpi jokaisen vaihtoehdon ja näkökulman. Jopa asioista, jotka eivät edes koske minua tai kuulu minulle. 

Pitkään olen jo arvellut, että menneisyydessäni on käsittelemättömiä asioita ja nimeämättömiä tunteita. Patoumia. Ja eilen saatoin löytää tunteen, joka silloin jäi huomioimatta. Kannan sydämessäni katkeraa vihaa. Tämä on todella vaikea myöntää, varsinkin itselleni, koska olen aina sanonut ja ajatellut, etten vihaa ketään. Tietenkään en pidäkään kaikista, mutten ole tuntenut suoranaista vihaakaan -tai en ole sallinut itseni tuntea.

Viha on negatiivinen tunne, joka opetetaan tukahduttamaan jo lapsena. Minä olen aina ollut kiltti ja ulospäin tyyni. Olen aina ollut hyvä ymmärtämään ihmisiä ja sen vuoksi olen sietänyt kaltoinkohtelua. Oli aikoja, jolloin lähes kaikki tunteet pysyivät visusti pinnan alla. Minä en itkenyt, en raivonnut, enkä rakastanut. Elän osittain vieläkin enemmän pääni sisällä kuin oikeasti, mistä yritän opetella irti. Oma mieleni on nimittäin pahimmillaan täysi kaaos. Saan itseni fyysisesti väsyneeksi ja alakuloiseksi sillä, että mietin liikaa.

Tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on mahdottoman tärkeä asia. Vanhemmat aloittavat tunnekasvatuksen, mutta näemmä se jatkuu ihmisessä vielä aikuisenakin. Ja niin epätoivottuna tunteena kuin viha yleensä ajatellaankin, niin oikeasti kyseinen tunne kertoo meille, milloin meitä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, jotta puolustaisimme itseämme. Viha on voimakas tunne ja ilmenee siksi usein huutamisena tai jopa aggressioina, mutta nämä eivät ole keinoja, joilla tunne tulisi käsitellyksi. 

Minä luulen, että minun pitäisi antaa anteeksi. Sekä itselleni että heille, jotka ovat menneisyydessäni vaikuttaneet pahaan olooni. Ehkä se antaa lopulta mielelleni rauhan, koska menneessä vellominen ja vihan kantaminen ei tosiaan auta ketään. 

Haluan olla vanhasta vihasta vapaa ja jatkaa elämää.

Saatte anteeksi tapahtuneet.


( Päivitetty: 12.08.2017 16:22 )

 - Pammee | Kommentoi



Kello hengittää
23.07.2017 14:32 | Pammee

Olen jo pidemmän aikaa tahtonut ostaa rannekellon ja opetella pitämään sitä. Viime viikolla löysin mitä kauneimman kellon, joka sattui olemaan vieläpä -70% alennuksessa ja viimeinen malliaan. Totta kai se oli pakko ostaa.

Vaikka onhan se totta, ettei nykyaikana juuri rannekelloa tarvitse, koska kännykät ovat olemassa ja julkisilta paikoilta yleensä löytyy jonkin näköinen ajanmittaaja. Mutta kelloilla, ja varsinkin tällä kellolla, on minulle enemmän symbolista kuin käytännön arvoa.
Ennen minulla oli -ja on toki yhäkin- vain pieni, musta herätyskello, jonka viisarit näyttivät vankkumattomasti tasan seitsemää. Pidän siitäkin kellosta, vaikkei se ole toiminut enää pitkiin aikoihin. Pieni, musta herätyskelloni nimittäin kertoo tarinaa pysähtyneisyydestä. Siitä, ettei elämä ole jatkuvaa eteenpäin pyrkimistä, vaan pieniä täydellisyyden hetkiä.
Tuolla pienellä kellolla on nimittäin vuorokaudessa vain kaksi kertaa, jolloin se on täydellisessä sopusoinnussa ja harmoniassa muun maailman kanssa. Kaksi hetkeä, jolloin se todella elää ja on hyödyllinen. Mutta kun kaikki muut maailman kellot jatkavat tasaista kulkuaan, jättäytyy musta kelloni siitä pois. Musta kelloni näyttää minulle vain ohikulkevia hetkiä; kultaantuvia muistoja, vanhoja ystäviä, saavutuksia ja menetyksiä. Elämä muodostuu pienistä, unohtumattomista merkkipaaluista, jotka saapuvat samaan tapaan kuin maailman kellot saapuvat seitsemään, mutta jotka myös liukuvat meiltä pois. 

Uusi rannekelloni puolestaan kertoo toista tarinaa. Näinä päivinä minusta tuntuu, että aika matelee. Kun nojaan vasempaan käteeni, kuulen kelloni hengittävän sekuntin kerrallaan. Tällä hetkellä toivoisin sen ottavan harppauksia. Liikuttavan tuntiviisaria sekuntiviisarin tahtiin. Mutta ei. Kahlaan läpi hitaita päiviä ja odotan. Toisaalta tiedän, että kun saan haluamani, alan toivoa, että kello hidastaisi. Sitten sekuntin soisi kestävän kokonaisen tunnin. Niinpä kelloni opettaa minua malttamaan ja hyväksymään, että aika varmasti kulkee eteenpäin. Varmasti kulkee ja kaikki hyvä saapuu luokseni aikanaan. 

Aika on parantaja. Aika on opettaja. 
Aikaa voi yrittää tappaa, mutta todellisuudessa se tappaa meidät.

Ja koen jotenkin lohdullisena sen, että asioita ja ihmisiä joutuu myös menettämään. Koska muuten ei varmastikaan arvostaisi sitä, mitä tällä hetkellä omistaa. 


 - Pammee | Kommentoi



Kiitollinen, siunattu, onnellinen
20.07.2017 12:32 | Pammee

Mutta minä vastasin: "Voi, Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" Silloin Herra sanoi: "Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua." Sitten Herra ojensi kätensä, kosketti suutani ja sanoi minulle: "Minä annan sanani sinun suuhusi." (Jer. 1:6-9)

Menin vaikka pelkäsin.
Jatkoin vaikka olin väsynyt.
Näin, kasvoin ja ymmärsin.
Minulla oli täysi vapaus valita ja mennä minne haluan,
mutta silti taisin vain paeta.

Työviikkoni rippileirillä on takana päin. Vaikka moni asia oli erilailla kuin omassa kotiseurakunnassa olin tottunut, niin yllätyin samanlaisuuksista. Esimerkiksi juttujen taso oli ihan yhtä huono ja mauton (hyvällä tavalla) kuin oman seukkarin jutut ovat. Isoset olivat yhtä toimeliaita ja itseohjautuvia kuin kotikunnalla. Ja tuttu riparikupla muodostui myös vieraassa kaupungissa; ensimmäisen päivän kättely muuttui seitsemäntenä päivänä halaukseksi. Minulle jäi upeat muistot, kasvattavat kokemukset sekä onnistumisen tunteet. 

Leirin jälkeen juna vei minut pohjoiseen, rakkaan ystävättäreni luokse. Se reissu sisälsi paljon syvällistä pohdintaa, avartavia keskusteluja, kotitekoisen kasvohoidon, kävelyretkiä kaupungissa ja pienen vaelluksen vaaran päälle. 

Ja sitten. Oi, sitten pääsin näkemään rakkaani pitkän ajan jälkeen. Voi rakkaus, kun teet minusta kliseen, mutta voi rakkaus... Huuleni ovat suudelmista kuivat ja silti lisää janoavat. Sydämensä syke kaikuu vielä korvissani, vaikka kaipuu hiipii jo hiljalleen mieleeni. 

Tahtoisin arjen jo alkavan.


 - Pammee | Kommentoi
 1  2  3  4  >



RSS

©2017 KENSINGTON - suntuubi.com